Taiteilijan elämää.

    Taiteilijan elämä ei kyllä ole mitään niinkun siinä laulussa.
   On harmi että yleistäminen jää jotenkin tietoisuuden tänne puolen ja siitä leimasta on vaikea päästä irti.
   Taiteilijat koetaan laiskoina, rellästelevinä idiootteina ja yhteisen "vastuun" välttelijöinä tai vaihtoehtoisesti kuvataiteilijoina jotka raapustavat yhtä piirrustusta viilaten ja hinkaten monta kuukautta.
   Miksi? Todistellakseen olevansa hyviä piirtäjiä, värien tuntijoita ja sommittelijoita? Onko tässä mitään järkeä? Viekö tälläinen taide tai sen ilmaisu ihmisyttä eteenpäin? Kehittääkö tämä yksilön lisäksi myös valtaväestöä vai aiheuttaako tälläinen taide vain ryppyjä ja huolen aiheita suoriutumiskeskeisessä maailmassa?
 
  Tai sitten se toinen ääripää jonka mainitsin. En mene sinne,  mutta sen sanon ettei se pidä paikkaansa, muutamia yksilöitä lukuunottamatta. Taiteilijuus on ehkä kaikkein stressaavin ja kovatöisin ammatti. Tasapainottelu työn ja vapaa ajan kanssa ei ole helppoa ja milteipä mahdotonta. Puhumattakaan iän ikuisesta identiteetti kriisistä ja sen selvittämisestä  matkan varrella. Olenko  taiteilija? Olen taiteilija... olen taiteilija.
 
  Taide on sitä että leikkien ja kokeillen löytää asioita. Se on niinkuin arteen metsästys, geologia ja seikkailija yhdistettynä. Koskaan ei tule loppua ihmetyksille ja kokeilujen mahdollisuuksille. Se on sitä, että koulutuksien ja ainaisen kategorisoinnin sijaan keksii omat kiinnostuksen aiheet ja pyrkii kapinoimaan jopa omia ajatuksiaan ja periaatteitaan vastaan. Opettaa itse itseään. Tästä maailmasta tekeminen ei lopu kesken.
   Säilyttääkseen innovatiivisen, leikkisän ja tutkivan mielentilan taiteilija joutuu painimaan identiteettinsä ja yleisen ilmapiirin asettamien paineiden alla. On oltava lapsenmielinen, jotta saa aikaan ihmetyksen ja leikkisän kokeilun (vuoropuhelun maailman kanssa) ja on oltava aikuinen jotta saa asiat päätökseen, asettaa tavoitteita ja pysyy niissä, eikä rönsyile liikaa, ainakaan häiriöksi asti.         Lapsen mieleni on myös erittäin vikkelä, sen huomio tahtoo herpaantua seuraavaan ideaan  ja se o  malttamaton, jolloin täytyy aikusen sisälläni astua kehiin rauhoittelemaa  tilannetta.
    Huomaan siis rönsyilyni, mutta koitan vakaasti luottaa että se kaikki on osa minun henkilökohtaista tietäni/prosessia. Pyrin samaan aikaan kuuntelemaan intuitiotani sekä lapsekasta halua tehdä vähän kaikkea.

    Yksi erittäin kyseinen seikka taitelijan elämässä (josta yllättävän vävän puhutaan) on pelko.
Pelko on läsnä koko ajan. Se syöttää ajatuksia päähämme jotka saavat meitä ajattelemaan koko homman luovuttamisesta. Ja saa monet jopa uskomaan siihen. Toisaalta ne jotka eivät vain halua olla taiteilijoita, vaan myös eivät pysty olemaan olematta (vähän niinkuin kieltäisi olevansa minä) joutuvat haparoimaan eteenpäin.

    Kautta historian parhaat taiteilijat ovat niitä jotka tekivät jotain sellaista josta heillä ei ollut aavistustakaan miten se kuului tehdä tai eivät vain välittäneet siitä. He tekivät sitä, mikä ruokki heidän sieluaan huolimatta yleisestä paheksunnasta ja kauhisteluista. He haparoivat side silmillään kohti tuntematonta ja mennessään tekivät polkua meille muille taas hieman pidemmälle tuntemattomaan, avaten tietä uuteen maailmaan.

    Olen uskomattoman turhautunut koko taidemaailmaan. Olen turhautunut siihen etten pystynyt jatkamaan siihen osallistumistani, sillä se kaikki tuntui niin plastiselta. Aina on joku jota pitäisi miellyttää ja jolta saaada vihreätä valoa ollakseen se mitä on (ja heikkomielisemmät etsivät tietään näiden ihmisten silmien alla).
    Intuitiivinen työskentely ei ole muodissa, tällä hetkellä vallitsee konseptualismi joka käytännössä tarkoittaa sitä että paskakin työ on hyvä jos sille löytyy tarpeeksi hämmentävä selitys ja vakuuttavalta näyttävä henkilö (ja sitten taas pädetään että kuka on tarpeeksi intellektuelli tajutakseen koko jujun vaikkei sitä ole alunperin ollutkaan, mutta jos mainitset asiasta todistat olevasi typerys etkä laisinkaan taiteen rakastaja).
   Nämä ihmiset väittävät olevansa taiteen rakastajia vaikka todellisuudessa rakastavat vain itseään ja kieriskelevätkin egomahtailuissaan, yrittäen samalla mahdollisimman kovasti hämätä sinua taiteilijana tieltäsi aivan kuin itse tietäisivät mitä taide "oikeasti" on tai pitäisi olla.
Olen suunnattoman traumatisoitunut taidekoulun johdosta, mutta tämä aspekti on ollut kaikkein kasvattavin ja tukevoittanut jalansijaani taiteilijana kolme kertaa yhtä paljon kuin se on havoittanut minun taiteilijuuttani (tosin en ole vielä täysin ehjä).
    Siispä, mitä ikinä teetkin, tee sitä intohimoisesti, älä välitä kuka mistäkin tykkää tai otetaanko sinua taiteilijana tosissaan. Taiteilujuus on ammatti, siiinä missä muutkin ellei jopa enemmän. Taiteilija on työssään ympärivuorokautisesti nähden jopa unia jotka kirvoittavat työskentelemään. Taiteilija ajattelee, luo ja vaikeroi. On kohtalaisen helppoa mennä töihin sovittuun ajankohtaan ja tehdä opittuja asioita jotka voi unohtaa töistä päästyään, mutta ei ole ollenkaan helppoa herätä joka aamu tietämättä mitä päivä tuo tullessaan, kantaa sisällään samanainakisesti suunnatonta tuskaa ja ääretöntä rakkautta maailmaa, ihmisiä sekä itseään kohtaan. Meitä molempia kuitenkin tarvitaan.
Taiteilija tekee ja oppii kaiken.